Oman elämänpolitiikan muuttamisesta

Politiikan tarkoitus on vaikuttaa asioihin, joita on mahdollista muuttaa haluttuun suuntaan. Poliitikot lupaavat muutoksen. Heidän on vain saatava valta. Meidän kansalaisten olisi siksi annettava poliitikoille valtuutus, luotettava heidän muutoskykyynsä.

Poliittisten lupausten ja käytännön muutoksen suhde on usein kivuliaan mutkikas. Yhteiskunta muuttuu hitaasti, eikä ole yksinkertaista osoittaa yksittäisten toimien, saati jonkin aatteellisen liikkeen vaikutus yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa on äärimmäisen monia muutosvoimia, joista osa täysin ristikkäisiä.

Voisi kuvitella, että oman elämän muuttaminen olisi paljon helpompaa, eihän siinä tarvitse tehdä kompromisseja kuin ehkä itsensä kanssa: päätän tehdä muutoksen ja sitten teen sen käytännössä. Mutta onko minulla valta muuttaa oma elämäni?

Oman elämän, voisiko sanoa elämänpolitiikan muuttaminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin luulisi. Mikäli se olisi yksinkertaista, meillä ei esimerkiksi olisi tahtomattaan juoppoja, tupakoivia, masentuneita tai ylipainoisia ihmisiä. Jokin "painovoima" estää muutoksen. Olen tämän vuoden aikana pohtinut elämänpolitiikan muuttamisen mahdollisuutta, sen vaikeutta ja helppoutta henkilökohtaisen kokemuksen myötä.

Viime vuodenvaihteessa koin olevani niin fyysisesti kuin henkisesti huonossa kunnossa. Ei jaksanut eikä lepokaan auttanut. Mitään vakavia sairauksia ei (vielä) ollut, mutta olo oli silti huono. Oli kohdattava se tosiasia, että 50 elinvuotta ovat tehneet tehtävänsä, kone alkaa yskiä.

Eräänä tammikuisena sunnuntaina 2010, saunan lauteilla, tein päätöksen elämänpolitiikan muuttamisesta. Vanha politiikka veisi huonompaan suuntaan, elämänlaadun jatkuvaan huononemiseen ja lopulta varmaan ennenaikaiseen elämän päättymiseen. Olisi siis tehtävä muutos, otettava uusi suunta, äänestettävä oman elämän puolesta. Yksi ääni yksi elämä -periaatteella.

Tuosta päätöksestä on kulunut noin yhdeksän kuukautta. Elämänpolitiikkani on muuttunut ja elämänlaatu on parantunut. Elämäntavan muutos on tarkoittanut kohdallani erityisesti ruokailu- ja liikuntatottumusten muutosta, paino on kadonnut 15 kiloa.

Olen oppinut omasta kokemuksesta ja miettinyt, mitkä tekijät ovat olleet oman elämänpolitiikkani suunnanmuutoksen osatekijät. Kiteytän ne neljää kohtaan:

1. Tahto
2. Määrä
3. Kohtuus
4. Tuki

Ensimmäisenä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä on oma päätös tehdä muutos, on löydettävä oma motivaatio ja tahtotila. Kukaan muu ei voi tehdä tätä päätöstä puolestani, olen aikuisena ihmisenä vastuussa itsestäni ja itselleni. Minun on itse asetettava oma tavoitteeni.

Määrä on keskeinen elämänpolitiikan hallinnan tekijä. Ahmimme liikaa, yritämme nauttia kaiken kerralla, nopeasti ja yltäkylläisesti. Todellisuudessa puoletkin riittäisi, se toinen puoli on usein turhaa, eikä lisää hyvinvointia, vaan heikentää sitä. Määrää pitää muuttaa laaduksi. Vähemmän mutta parempaa. Vähensin siis syömistä, käytännössä puolitin kaiken.

Kohtuus kaikessa on vanha viisaus. Ei pidä mennä äärimmäisyyksiin, elämänpolitiikan muuttaminen ei tarkoita oman elämän vaihtamista toiseen. Minusta on hyvä pysyä kohtuudessa, jos ei voi kokonaan lopettaa, voi vähentää. Laihduttajan yleisimpiä virheitä on syömisen lopettaminen. Kohtuus tarkoittaa myös pienten askelten politiikkaa repivien ja radikaalien muutosten sijaan. Kohtuuden säilyttäminen säilyttää tekemisen ilon eikä elämä mene "irvistämiseksi".

Omaa elämää ei voi muuttaa yksin, vaan tarvitaan muiden tukea. Vaikka meillä jokaisella olisi päävastuu omasta elämästä, emme kykene muuttamaan sitä, mikäli emme saa mistään tukea ja kannustusta. Usein emme myöskään itse tiedosta niitä keinoja tai välineitä, joilla voisimme päästä itse asettamaamme tavoitteeseen. Valitettavan usein ympäristössämme on paljon enemmän tekijöitä, jotka kannustavat meitä jatkamaan elämäämme juuri niin kuin tähänkin asti. Vaatii oma-aloitteisuutta ja sinnikkyyttä löytää ympäristöstä oikeat keinot, jotka auttavat uuden suunnan löytämisessä.

En ole muuttunut toiseksi ihmiseksi, eikä elämäni ole "vaihtunut toiseen". Onneksi! Henkilökohtaisesti koen kuitenkin onnistuneeni ainakin hieman reivaamaan elämääni uuteen, oikeampaan suuntaan. Siinä onnistuminen on edellyttänyt ainakin noiden edellä kuvaamieni asioiden oivaltamista.

Yhteiskuntatieteilijänä olen pohtinut myös sitä, missä määrin nuo elämänpolitiikan suunnanmuutosten "ehdot" ovat päteviä yhteiskunnassa ja politiikassa laajemmin. Olisiko niin, että meidän olisi "terveellistä" siirtää painopistettä määrästä laatuun? tai olisiko meidän pohdittava kohtuuden rajoja vakavasti uudestaan? Se ainakin on varmaa, että muutos on tehtävä lähellä - paikallisesti.

Hetki lähestyy - äänestysvalmistelut

Valmistaudun äänestämään. Luen päivän (poikkeuksellisen paksut) lehdet. Ajattelen, että niistä löytyy vielä hyvää lisätietoa. Syön aamupalan ja availen samalla postitse saamaani ilmoitusta äänioikeudesta EU-vaaleissa.

Kyseisen ilmoituksen kolmantena sivuna on "tietoa" Euroopan parlamentista. Luen sen huolellisesti. Mikä se parlamentti oikein on ja mitä se tekee. Infossa sanotaan:

"Parlamentti on Euroopan komission ja Euroopan unionin neuvoston (eli ministerineuvoston) ohella Euroopan unionin keskeinen päätöksentekoelin."

"Parlamentti päättää yhdessä ministerineuvoston kanssa suurimmasta osasta EU:n lainsäädäntöä (yhteispäätösmenettely). Eräissä asioissa parlamentti antaa lausunnon ministerineuvostolle. Parlamentilla on mahdollisuus pyytää komissiota tekemään lainsäädäntöehdotuksia."

Kuvaukset ovat mykistäviä. Paperi täyttyy sanoista, mutta selvyyttä ne eivät anna. Hirveän byrokraattista ja koukeroa kieltä. Mitä tarkoittaa "ohella" tai yhteispäätösmenettelyllä päättäminen. Vaikuttaa epäselvältä. Ilmeisesti se myös on sitä. Jos tuon tekstin kirjoittaja ei ole pystynyt kirjoittamaan asiaansa tuon selkeämmin, hän ei sitä ilmeisesti ole pystynyt myöskään selkeämmin ajatelemaan, vaikka on asiantuntija.

Tilanne muistuttaa 700 potenssiin korotettua "kahden lautasen ongelmaa", joka meille on tuttu presidentin ja pääministerin yhteistyössä tehtävästä ulkopoliittisesta päätöksenteosta. Hallintotieteilijänä luen tuota informaatiota siten, että keskeisiä päätöksentekijöitä ovat juuri komissio ja ministerineuvosto, ei parlamentti. Komissaareja ei valita vaaleilla.

Pahus, ei olisi pitänyt lukea tuota infoa niin tarkasti. Se vain lisäsi epäluuloisuuttani.

Päivän lehdistä kuitenkin löytyy toisenlainen motiivi. Sekä pääministeri että päätoimittaja ovat löytäneet sen TÄRKEIMMÄN syyn äänestää: on torjuttava Helsinkikeskeinen meppiedustus. Maakunnat on saatava liikkeelle, ja oman alueen ääni kuuluviin EU:n päätöksenteossa.

Tuo kannustus on kyllä jotenkin kovin tuttu muista vaaleista. Mutta ehkä nämä ovatkin ihan kuin muutkin vaalit.

EU-vaalit - virkistyykö poliittinen ihminen?

EU-vaalien äänestypäivään on enää yksi yö. Politiikka-geenini heräsi viime tipassa ja virkistyin kirjoittamaan. On ollut töissä kiireistä, jonka syyn varjolla ei ole syntynyt blogikirjoituksiakaan. Vaalien läheisyys liikautti lopulta.

Olen ihmetellyt, miksi äänestyspäätöksen tekeminen tuntuu entistä vaikeammalta. Itse asiassa en ole koskaan aikaisemmin kokenut äänestämistä näin haasteelliseksi. Ehkä tähän vaikutti tuo syksyinen omakohtainen kokemus kunnallisvaaleista. Päinvaistoin kuin ehkä olisi olettanut kokemus teki minusta entistä kriittisemmän.

Uskon vielä demokratiaan siinä määrin, että ihan sitä kunnioittaen käyn "punaisen viivani" vetämässä huomenna. Toisaalta täytyy todeta, että nämä EU-vaalit ovat julkisuudessa näyttäneet jokseenkin tylsiltä ja sisällöttömiltä. Ehdokkaat itse ovat tästä tietysti hyvin eri mieltä.

Kokoomus menee menojaan jo tutuksi tulleella "irtonaisella" tyylillä, hymyillen ja osaamistaan korostaen. Soini vie populisminsa niin äärimmäisyyteen kuin osaa, ja menestyy. Demarit ärhentelevät ja yrittävät saada otteen, turhaan, vastutajat ovat öljyttyjä. Vihreät toimivat nuorekkaasti, ja jatkavat menestystään. Keskusta jatkaa puolestaan vajoamista, jota ripustautuminen "urhouteen ja pekkarointiin" toisten tyytyväissyydeksi auttaa. Kohtalokas ajan tuulien lukuvirhe heiltä.

Politiikan kentällä ei siis mitään uutta. Miksi ihmiset eivät kiinnostu, miksi järkyttävän pieni prosentti nuorista aikoo äänestää?

Yksi tärkeimpiä syitä on mielestäni se, ettei EU-politiikkaa tunneta käytännössä. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi sanonut ymmärtävänsä, miten politiikkaa EU:ssa tehdään. Poliitikotkaan eivät vaivaudu selittämään sitä ihmisille. Ehkä hekään eivät tiedä.

Ihmisille selitetään toisaalla, että meppimme valvovat Suomen tai jonkin ryhmän etua yhteisössä, toisaalla vakuutetaan, ettei parlamentissa voi ajaa kansallisia etuja. Täysin ristiriitaista ja tarkoitushakuista tietoa tulee jatkuvasti eri puolilta.

Onko niin, ettei kukaan tosiaankaan osaa selittää, miten päätöksiä tehdään EU-tasolla. Ei siis teoriassa ja periaatteessa, vaan miten päätöksenteko tapahtuu ihan oikeasti.

Jos äänestämäni ehdokas tulee valituksi, hän liittyy johonkin parlamentin poliittisista ryhmistä. Jos liittyy. Mitä sitten tapahtuu? Muodostuuko tuossa viiteryhmässä jokin uusi poliittinen linja tai ohjelma. Kuka siitä päättää? Miten siitä kerrotaan kansalaisille? Jos ohjelma on, miten sitä toteutetaan. Jos sitä ei ole, miten käytännössä toimitaan. Tilanteiden mukaan? Miten tapahtuu asioiden valmistelu, miten mepit osallistuvat valmisteluun. Kenen kanssa asioita valmistellaan, millaisin poliittisin koalitioin? Liittoutuuko vihreä kommunistien tai liberaalien kanssa asiasta riippuen? vai jostrain muusta syystä. Mikä on komission tai ministerineuvoston rooli ja suhde parlamentin päätöksentekoon? jne..

Kysymyksiä on lukemattomia ja vastauksia todella vähän. Tilanne muistuttaa huolestuttavalla tavalla jo romahtaneen naapurimme järjestelmää. Se perustui näennäisdemokratiaan, jota virallisin puhein ja rituaalein (kuten vaalein) ylläpidettiin, mutta jonka käytännön toimintatapoja ei kukaan pystynyt näkemään. Eikä lopulta uskaltanut edes nähdä. Todellinen päätöksenteko tapahtui piilossa kansalaisten katseilta. Tuon järjestelmän lopun tunnemme. Se on varoittava ja pelottava esimerkki.

Pitäisikö siis olla pohtimatta tuollaisia asioita ja mennä vai äänestämään. Antaa järjestelmälle oikeutus ja valta. Aikaa päätöksentekoon on vielä vuorokausi. Lähetin juuri sähköpostin yhdelle ehdokkaale, katsotaan vastaako. Hän voi ratkaista asian.

Paikallisen debatoinnin vaikeus - mistä aloittaa?

Aloittekevana paikallispolitiikan kommentaattorina olen törmännyt siihen suurimpaan mahdolliseen muuriin, eli itsekritiikkiin. Minulla on hyvin paljon oppimista kokeneilta bloggaajilta, jotka näin ulkoa tarkastellen heittävät verkkoon kommentteja aiheesta kuin aiheesta.

Mikä sitten on niin vaikeata yksinkertaisessa asiassa: omien mielipiteiden rehellisessä julkilausumisessa? Olen itse huomannut miettiväni ainakin seuraavia asioita tämän blogin äärellä: onko tämä aihe kirjoittamisen arvoinen? kuka nyt olisi kiinnostunut kuulemaan ajatuksiani tästä tai tuosta? Entä jos hätäilen ja teen vääriä johtopäätöksiä, virheitä, tiedänkö riittävästi taustoja ja faktoja? Paljastanko rajallisuuteni, inhimillisyyteni?

Ehkä kuitenkin kaikista tärkein kynnys on

... voiko oman mielipiteen lausuminen sulkea ovia? Hankkiiko aktiivisuudella ja avoimuudella enemmän vastustajia tai suoranaisia vihamiehiä kuin ystäviä ja kumppaneita?

Tiedetään, ettei pienellä paikkakunnalla ole kiva elää, jos ystävät, kumppanit ja yhteistyösuunnat häviävät. Siinä käy elämä vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Suurkaupungissa ei olisi edes mahdollista ajautua niin marginaaliin. Mitä pienempi yhteisö sitä mahdollisempaa on joutua syrjään. Moni ei hanki tieten tahtoen tuollaista riskiä.

Julkisuus voi olla julma ja armoton. Ihmistä lyödään, kun hän on heikoimmillaan, eli julkisuuden edessä puolustuskyvytön. Uhka käy omaan mieleen ja omaisiin, häpeä nujertaa vahvankin ihmisen. Onko siis yksinkertaisesti viisaampaa olla hiljaa ja pitää omat mielipiteet piilossa, vaikertaa korkeintaan aviopuolisolle tai (työ)kaverille.

Mikä siis voi olla se hyöty, jonka yksittäinen ihminen voi saada siitä, että hän tulee julkisuuteen omine ajatuksineen ja mielipiteineen?

Näkemykseni mukaan sellaiset yhteisöt, jotka eivät tue jäsentensä mielipiteiden ilmaisua eivät kehity. Ne näivettyvät ja häviävät. Niiden tietoisuus ei kehity. Rikas vuorovaikutus uudistaa yhteisön henkistä perimää ja vahvistaa sen selviytymisedellytyksiä ja kykyä uudistua.

Koska kaikki kuulumme erilaisiin yhteisöihin ja elämämme on monisyisesti riippuvainen näiden yhteisöjen menestyksestä, voidaan siitä johtaa ajatus, että kaikki pyrkimykset vuorovaikutuksen lisäämiseksi ovat ihan itsekkäistäkin syistä perusteltuja: jos yhteisö selviää, minäkin selviän.

Jokaisella ihmisellä on omaan menestymiseen perustuvat syyt olla edistämässä yhteisönsä tai yhteisöjensä monimuotoista ja vapaata ajatustenvaihtoa ja vuorovaikutusta. Meidän on siis aloitettava oman naapurustomme, työyhteisömme, kotikaupunkimme tai vaikkapa maakuntamme kehittäminen siitä ihan läheltä, ja valitettavasti vaikeimmasta päästä - itsestä.

Vaalianalyysin johtopäätös

Osallistuminen syksyn kunnallisvaalikamppailuun oli iso kokemus. Siitä ei ole ollut helppoa päästä henkisesti irti. Eikä ole tarvettakaan. Se tieto pysyy lopun elämän.

En ole enää lainkaan varma, kannattaako tuota kokemusta lopulta puhkialysoida. Jotain voi jättää selittämättä; muille ja itselle. Tällä hetkellä ajattelen vaalikokemuksesta kuitenkin myönteisesti. Aika kultaa vielä muistoja lisää, kuten tiedetään.

Kokemusta rikkaampana mutta 1400 euroa köyhempänä. Vaihtaisinko lomamatkaan? En missään tapauksessa. En muista millään matkalla oppineeni niin paljon kuin tällä reissulla opin. Minua suorastaan opetettiin. Sain kunnian kuunnella ja kuulla kunniani. Hauskaakin oli.

Tapasin paljon uusia ihmisiä, puolitutut tulevat nyt juttelemaan eri tavalla kuin ennen. Se on mukavaa. Olen pohtinut kokemuksen myötä myös mikkeliläisyyttäni. Henkilökohtainen kontaktipinta tähän kaupunkiin - ja kaupunkilaisiin - laajeni.

Pitkään minusta tuntui siltä, että minun on löydettävä tapahtuneelle selitys. Miksi en saavuttanut tavoitetta? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Läpipohdittu on kuitenkin muistissa ja mieleen palautettavissa. Tällä tiedolla tekisin monet asiat toisin. Tietysti. Monet asiat tekisin kuitenkin samoin. Varmasti.

Mutta nyt ollaan ja eletään tässä. Paikallispoliitikon tie ei ollut minun tieni.

Tämä BLOGI syntyi osana kampanjaa. Olisiko minusta siis heittämään sivuun hyvin alkanut poliittisen kommentoinnin idea. Ei hitossa. Kyllähän paikallispolitiikkaa pitää harrastaa muidenkin kuin poliitikkojen. Kirjoittaminen siis jatkukoon!

Poliitikot - olkaa tarkkana - teitä ajatellaan!

Vaalianalyysi osa II - Isoissa muutostuulissa menestyy

Myötäisessä on helpompi edetä kuin vastaisessa on luovia. Politiikassa vaikuttavat monet asiat, sekä valtakunnalliset muutostuulet että paikalliset puhurit. Ne eivät välttämättä kuitenkaan vaikuta samaan suuntaan. Paikallinen puhuri voi viedä vastatuuleenkin, mutta silloin ratkaisee luovimisen taito.

Toisille puhalsi kunnallisvaaleissa myötäinen muutos. Ilmassa oli paljon "muutostahtoa" mutta myös protestia. Perinteiseksi koetulle politiikan tekemisen tavalle kansa halusi antaa merkin. Vaalien suuria menestyjiä olivat Perussuomalaiset, Kokoomus ja Vihreät. Mielestäni nämä kaikki ovat osanneet profiloitua isoihin myötäisiin hyvin. Tällaisina voi nähdä yhteiskunnan: 1) monikulttuuristumisen, 2) kasvaneen ympäristötietoisuuden sekä 3) yleisen poliittisen kulttuurin muutoksen.

1) Perussuomalaiset onnistuivat kanavoimaan yleistä tyytymättömyyttä onnistuneesti. Otaksuttavasti esimerkiksi osa Keskustan jäsenistä siirtyi vauhdittamaan PS:n menestystä. Puolue on usein ollut juuri murroskausien voittaja. Suurena tuulena näkyy Suomessa nyt Euroopassa laajemminkin vahvistunut kansallismielisyys ja monikulttuuristumisen kritiikki. Puolue on nimeään myöden (perinteisen) suomalaisen identiteetin puolustaja. Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen prosessissa puolue löytää merkittävän poliittisen roolinsa tästä identiteettimurroksesta. Minusta on hyvä, että tämä murros kanavoituu demokraattisia teitä. Perussuomalaiset ovat panostaneet myös paikallisen tason puoluetyöhön ja sen myötä ehdokkaita saatiin kokoon ennätysmäärä. Puolueen puheenjohtajan selkeä julkisuuskuva tuki myötätuulta, mutta Soini on yksin liian pieni selitys näin merkittävälle vaalimenestykselle.

2) Vihreiden puolesta puhisivat yhä laajemmalle kantautuvat tiedot ympäristön tilasta ja siihen liittyvä tietoisuus muutoksen välttämättömyydestä. Vaikka kaikki puolueet vihertävät jonkin verran, uskottavimmin ympäristöasioita pitää kuitenkin esillä juuri Vihreä liitto. Tämän lisäksi puolueen imago osaavana ja nuorekkaana on varmasti vanhoja puolueita houkuttelevampi vaihtoehto liikkuville nuorille äänestäjille. Puolueen mainonta tarttui myös monikulttuurisuuden teemaan, suvaitsevaisuuden näkökulmasta. Verkkonäkyvyys oli varmasti yksi parhaista. Vihreä osaaminen näkyy verkossa.

3) Kokoomus on ollut muutospuolue Harri Holkerista lähtien. Hänen "hallittu rakennemuutoksensa" oli yhtä tunnettu kuin sutjaus "minä juon nyt kahvia". Kokoomus aisti 1980-luvun lopun muutostilanteen ja osallistui Esko Ahon lamahallitukseen. Tuohon murroksen aikaan paikantuu myös liberalistisen talouspolitiikan läpimurto Suomessa. Se sopi tietysti Kokoomukselle. Lopullisen läpimurron oikeisto teki nuoren puheenjohtajansa, Jyrki Kataisen voimin. Suomi otti uuden kurssin ja irtautui valtiojohtoisesta yhteiskuntakehityksestä kohti markkinavetoisempaa mallia. Kansa on halunnut muutosta, ja Kokoomus on sen puolesta valmis hartiavoimin talkoilemaan. Puoluekoneistoa on rasvattu iskukuntoon ja erityisesti nuoriin on panostettu. Puoluekoneisto on paikalliselta tasolta näyttänyt jo useissa vaaleissa voimansa. Puolueen julkisuuskuva valloittaa ja innostaa nuorekkaiden ministerien (erityisesti Katainen ja Stubb) kantamana.

Kaikkia kolmea voittajaa voidaan siis luonehtia muutoskykyisiksi ja uudistuneiksi. SDP:n uudistuminen jäi puolitiehen. Se ei ehtinyt vielä näihin vaaleihin kokoamaan rivejään uskottavasti. Eduskuntavaaleissa puolueen iskukyky on todennnäköisesti jo toinen. Siinä onnistumista tukee markkinaliberalismin kritiikki, joka esimerkiksi Britanniassa tuo jo työväenpuolueelle kannatusta. Samasta syystä Kokoomus joutunee asennoitumaan eduskuntavaaleihin toisin, ikäänkuin saavutettua ykkösasemaansa puolustaen. Markkinahenkinen muutospuhekaan ei varmaan eduskuntavaaleissa enää toimi yhtä uskottavasti.

Keskustan syväidentiteetin asiantuntija, puhemien Seppo Kääriäinen on ehtinyt peräänkuuluttaa Keskustalta nopeaa ja riitävää itseuudistumisen ohjelmaa. Näihin vaaleihin Alkiolta lainattu "Äänestä kotiasi" sekä vaalisloganinakin käytetty "rakasta muutosta" eivät kyllä kovin tuoreilta ja uskottavilta vaikuttaneet. Vaalien graafinen ilme oli mielestäni värikkyydessäänkin sekava. Sikinsokin menneet talot eivät kyllä tukeneet uskottavuutta. Keskustan on uudistuttava. Mutta miten, se jää nähtäväksi.

Menestyminen paikallisesti edellyttää onnistumista sekä paikallisen puolueyhteisön että henkilökohtaisella tasolla. Isojen muutostuulien kääntyessä vastaisiksi paikallisten toimijoiden varaan lasketaan paljon.

Vaalianalyysi osa 1 - Lähtökohtia

Vaaleista ei ole kulunut viikkoakaan, kun puolueiden johtoelimissä, niin valtakunnan tasolla kuin alueillakin, ovat vaalianalyysit valmiina. Keskustan selkeä - ja merkittävä - tappio analysoitiin läpi muutamassa päivässä puolueen johdossa. Etelä-Savossakaan ei ole aikailtu. Paikallislehdessä (LS 1.11) piirijärjestön puheenjohtaja toteaa: "analyysit on tehty ja matka jatkuu." Syntetisoivana johtopäätöksenä on: Keskustan valtakunnallinen medianäkyvyys on ollut huono. Korjausliikekin on valmiina: tuttujen keskustakasvojen on palattava television vaalimainoksiin.

Arkipäättelynkin varassa voi sanoa, ettei tällainen pika-analyysi ole mahdollista, eivätkä johtopäätökset voi olla noin yksinkertaisia. Ihmisten äänestyskäyttäytyminen on niin monimutkainen ilmiö, ettei sen perinpohjainen analysointi ole mitenkään mahdollista muutamassa päivässä.

Kiusallisen läpinäkyvää sekä SDP:n että Keskustan vaalienjälkeisissä otteissa on, että kunnallisvaalit 2008 halutaan lakaista julkisuudelta piiloon mahdollisimman pian. Analyysit ovat mitä ovat ja perustuvat siihen kuuluisaan mutu-menetelmään. Toki kokeneilla politiikoilla voi olla kyse MUTU-menetelmästä, eli hieman suurempaan kokemukseen nojaavasta tuntumasta.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa -mentaliteetilla voidaan joillekin viestittää peräänantamattomuutta tai taistelutahtoa, mutta kriittisemmälle kansalaiselle tuosta asenteesta huokuu jotain ihan muuta kuin vastaanottavuus äänestäjien viestille.

Tosiasia on, että Etelä-Savossa Keskusta menetti yli tuhat äänestäjää (-3,4%) ja Kokoomus sai lähes kaksituhatta uutta kannattajaa (+1,4%). Perussuomalaiset vetosivat lähes 2400 uuteen täysi-ikäiseen ja Vihreät paransivat tulostaan 1400 äänellä edellisiin kunnallisvaaleihin verraten.

Poliittinen puolue ei oleellisesti poikkea muista yhteisöistä siinä, että sen identiteetti ja kiinnostavuus ovat jatkuvan muutoksen alla. Mikäli yhteisön toimintaa halutaan kehittää, olisi sen jatkuvasti kyettävä oppimaan tehdyistä virheistä ja uudistuttava.

Edellä sanottu on itsestäänselvyys. Uskonkin, että kulissien takana analyysikoneisto on täydessä käynnissä. Mitään muuta tietä ei ole, mikäli suuntaan halutaan muutos. Ongelma saattaa kuitenkin olla siinä, ettei analyyseihin saada riitävän ulkopuolista näkökulmaa. Selvityksiä tehdään puolueytimissä. Ulkopuolisempi näkökulma vaalianalyysissä voisi lisätä johtopäätösten painoarvoa ja merkitystä oleellisesti.

Olen itse tietysti tuhansien muiden kunnallisvaaleissa mukana olleiden lailla miettinyt omaa menestystä. On kuitenkin rehellisesti todettava, etten ole vielä valmis tekemään lopullisia johtopäätöksiä. Kyseessä on monimutkainen asia. Voisiko olla niin, että yhden ehdokkaan vaalimenestystä on vaikeampi avata ja selittää kuin koko puolueen?

Vaalien pohtimisen viehätys onkin juuri siinä, että siinä kietoutuvat toisiinsa monet asiat ja tasot. Yksittäisen ehdokkaan menestys on kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista ja vaalityöstä, paikallisen vaalikampanjan onnistumisesta ja lopulta koko puolueen valtakunnallisesta menestymisestä. Viimeksi mainittuun vaikuttavat puolestaan hyvin monet asiat aina globaaliin talouteen saakka.

Erittäin hyödyllistä olisi myös analysoida menestyjien kampanjointi. Kokoomus, Vihreät ja Perussuomalaiset onnistuivat erinomaisesti. Kokoomus sai 76 tuhatta, Vihreät 51 tuhatta ja Perussuomalaiset 116 tuhatta uutta äänestäjää kunnissa. Kyllä siinä on vertaisopimisen paikka.

Joka tapauksessa vaalien kautta kanavoitui äänioikeutetuista noin 61%:n viesti puolueille. Toisiin luotettiin toisiin ei. Siitähän on kyse - luottamuksesta ja epäluottamuksesta. Demokratian pelisäännöillä mennään ja vain luotetuille henkilöille annetaan valtuutus seuraaviksi vuosiksi.

Yritän seuraavien päivien aikana tiivistää oman pohdintani näistä vaaleista seuraaviin "vaalianalyysi" blogiteksteihin. Innoitusta tähän pohdintaa antoi Helsingin Sanomien päätoimittajan, Janne Virkkusen tämänpäiväinen kolumni "Kuntavaalien suuri muutos".

Oliko näissä vaaleissa kyse historiallisesta muutoksesta?